Tänään oli tuottelias päivä. Edeltävä yö tosin oli vähäuninen, joten aamu venyi siksi tunnilla pitempään, mutta montulle kuitenkin päästiin. Laittelin lyhyemmän nousulaudan takaisin kiinni, joskin kiinnitys irtosi saman tien, eli se piti vain laittaa rihloja pitelevien vinkojen alle kiinni.
Monttuun oli tullut vettä sen veran, että ensimmäinen tehtävä olisi lapata monttu kuivaksi. Siinähän sitä meni hetken verran ja kolmisen kymmentä ämpärillistä, ennen kuin pohja oli sen verran näkyvillä, että kaivaminen onnistuisi.
Tarkoitukseni on koittaa saada nykymonttuun vielä lapion verran syvyyttä lisää. Jos sieltä jotain löytyy, niin sitten löytyy. Ainakin epidoottia on tullut näkyviin ja koevaskauksissa mustaa rautaa näkyy tulevan ihan mukavasti. Se nyt ei paljoa kultaa lupaa, mutta onhan jonkinlainen indikaattori.
"Kuinkas sitten kävikään" oli jonkun tarinan otsikko. Näin tämänpäivän otsikkokin olisi voinut olla. Montusta noustessani tuntui polvessa piikkimäinen vihlaus ja siinä sitten oltiin. Muutaman askeleen verran tuntui siltä, että parikymmentä vuotta sitten tehdyssä leikkauksessa olisi unohtunut piikki polveeni. Läheinen suo sai kuulla jotain todella alatyylistä kommentointia muutamien seuraavien askelien kohdalla.
Hetken levon jälkeen pääsin onneksi joelta majoitukseen, jossa pienet päikkärit auttoivat kummasti särkylääkkeen kanssa. Unta katkaisi vain laaja ukkosrintama, joka pyyhälsi asiaankuuluvin ääni- ja valomerkein paikasta yli.
Tänään jäi uusi paikka etsimättä. Tällä jalalla en tuonne metsään viitsi lähteä. Maasto on tosin ihan kivaa kävellä, mutta jos jotain sattuu, niin lähin ihmisillä varustettu paikka on reilun kolmen kilometrin päässä - joskin kahden joen toisella puolella.
Huomenna on Kullankaivajien kioskilla Kullanhuhdonnan kisat. Sinne pitää koittaa toipua. Laitoin jo kamerat lataukseen, että on sitten kuvaaminen sen puolesta valmista.
(Siirretty teksti toisesta blogista.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti